Saatiin eilen vieraita, joiden viimevisiitistä onkin jo pitkä aika verrattuna siihen, että asutaan samojen kaupunkirajojen sisällä. Miehen veli K kumppaninsa P:n kanssa (niistä olenkin joskus aikaisemmin maininnut joitakin kertoja) sieltä tulivat tuoden tullessaan kahvipaketin sekä P:n kyläilemässä olevan sisaren. Vierailu olikin oikein miellyttävä yllätys ja kahvipakettikin tuli juuri sopivaan saumaan (niinpä, minähän olin luonnollisesti kauppareissuja suunnitellessani unohtanut koko kahvin, kuinkas muutenkaan).

Veljekset juttelivat niitä näitä, ja me naisihmiset menimme istumaan keittiöön samalla, kun laitoin kahvin porisemaan ja muuta tarjottavaa pöytään. P näytti synkältä ja oli kovin harvasanainen, mitä ihmettelin; P kun on minun kokemukseni mukaan ihan peruspositiivinen ihminen… P:n sisar sen sijaan jutteli taukoamatta kylmistä ilmoista. Jossain vaiheessa P vilkaisi minua merkitsevästi ja sanoi, että jospa nyt mentäisiin käymään siellä meidän varastossa, niin voisin näyttää sille ”sitä takkia, mitä en tarvi.” Sisartaan hän kehotti odottamaan sisällä, kun ”varasto on niin kaukana ja pihalla on niin kylmä”. (Pihalla kyllä oli kylmä, mutta todellisuudessa varasto on kahden askeleen päässä oveltamme, noin niin kuin suunnilleen.) Minä ymmärsin oikopäätä, että P:llä on jotain asiaa – sisar sen sijaan ei tuntunut tajuavan asiasta tuon taivaallista, ja jäi ihan mielellään istumaan pöydän ääreen.  

Pihalle päästyämme P varmisti vielä, että ulko-ovi tuli varmasti laitetuksi kiinni, ja alkoi sitten vuodattaa tunteitaan. Sisar on kuulemma harvinaisen rasittava tapaus – kylään he olivat tulleet nimenomaan siksi, että täällä ei sentään tarvitsisi riidellä. Samalla P varoitti minua siitä, että sisar saattaisi päästään ”ihan hulluja juttuja” ja kommenteerata asioita, joihin tavallisesti ei ”normaali ihminen tartu”. Ikää sisarella oli kuulemma juuri ja juuri 18. Mitäpä siihen sanomaan muuta, kuin että no antaapa hänen olla sellainen kuin on, minkäs me sille tehdään.

Palattiin siitä sitten sisälle, ja kahvikin oli jo tippunut. Aloin siis kaatelemaan kahvia kuppeihin ja P:n sisar lähti pesaisemaan käsiään. Kylppäristä tullessaan hän kysyi, miksi ihmeessä emme ole koristelleet saunaa millään tavalla. Minä hieman hämmästyneenä halusin tarkennusta siitä, millaista koristelua hän oikein tarkoitti – onhan siellä kynttilää sun muuta tunnelmantuojaa, tarviiko sitä nyt saunaan jotain muuta. Sisar naurahti. Kysyi sitten, että siis, miksi emme laita saunaan kaakelilattiaa ja kiukaan puolella olevaan sivuseinään jonkinlaisia koristeita. Mitä ihmeen koristeita, kysyin minä. Vuokrakämppään, kysyi mies. Sisar selvitti sitten vihdoin ja viimein tarkoittavansa koristekiviä – ”ne on hienot, jos sellaiset on.”

Onhan ne, mutta eiköhän tuo sauna asiansa aja ilman niitäkin, sanoin minä. Kuka hullu laittaa vuokra-asuntoon koristekiviseiniä, kysyi P, ja kehotti vielä siskoaan olemaan hiljaa ”kun et kerran mistään mitään ymmärrä.” Sisar kuitenkin jankutti, että koristekivet ovat nyt muotia, ja miten hienot ne olisivatkaan. Äimistyneenä mies ei saanut suustaan edelleenkään, kuin että vuokrakämppään – koristekiviseiniä vuokrakämppään? K mulkaisi P:tä paheksuvasti, vaikka eihän sisaren omituinen kysymys P:n syytä ollut.

Kahvia hörppiessäni mietin itsekseni, että kuka kumma käy vessareissujensa aikana vilkuilemassa ihmisten saunoihin, ja alkaa sitten kyselemään, miksi niihin ei ole laitettu sitä taikka tätä. Heh. No, tapansa kullakin…

Kahvittelujen jälkeen siirryttiin kaikki olohuoneen puolelle istumaan ja juttelemaan mukavammin. P:n sisar vilkaisi vitriiniämme ja kysäisi sen jälkeen, miksi emme ole hankkineet samaa sarjaa olevaa kulmavitriiniä keittiöön, sellainenkin kun sinne sopisi. Kun en heti vastannut, hän kysäisi, että kai samaa sarjaa olevia kulmavitriinejä nyt kuitenkin on olemassa. Mies vilkaisi minua tutkimaton ilme kasvoillaan, K näytti vihaiselta, P kärsivältä. Minä en tiedä, miltä näytin (kasvojeni ilme varmaan vaihteli ärtymyksen ja hämmästyksen välillä) mutta vastasin sitten, että siksi, kun olemme panostaneet nyt tärkeämpiin asioihin, ja sitä paitsi joku kulmavitriinin sijoittaminen keittiöön tekee siitä liian ahtaan – sitähän me emme halua. P:n sisar kivahti sisarelleen, että tämän ei pitäisi kysellä tyhmiä.

Omituisen kysymyksen jälkeen jatkoimme taas juttelua ihan tavalliseen tapaan. P:n kanssa pälpätimme omia asioitamme, ja puhe kääntyi verhoihin. Minähän jokin aika sitten laitoin olohuoneeseenkin jouluverhot (sinistä, punaista ja kultaa – eli tosi jouluista) ja nyt P oli halukas kuulemaan, mahtaisiko mistään enää saada kyseisenlaisia verhokankaita, samanlaiset kun kävisivät heidänkin ikkunoihinsa. Hetken aikaa verhoasiasta puhuttuamme P:n sisar puuttui jälleen puheeseen: ”Miks teillä ei oo tässä isossa ikkunassa kaaleen mallisia verhoja?” (Tarkoitti siis kysymyksellään, että miksi ikkunassamme ei ole romanikodeille tyypillisen tyylisiä verhoja.) Vastasin, että siksi, koska halusin välillä vähän vaihtelua, toden totta.

Hiljaisuus – josta P:n sisar ei häkeltynyt. Muina naisina hän ilmoitti menevänsä käymään tupakalla, ja sinne hän myös meni. Me muut jäimme istumaan olohuoneeseen. Oven kolahdettua kiinni K huokaisi kuuluvasti ja suorastaan karjaisi P:lle, että jos tämä ei pistäisi nyt siskoaan kuriin, niin johan on kumma paikka. P näytti surkealta ja pyysi K:ta ymmärtämään, ettei sisaren puhuminen hänen käsissään ole – niin kuin K:n pitäisi hyvin tietää. K huokaisi, ja alkoi sitten selvittää sisaren käytöksestä miehelle ja minulle yhteisesti. Sisar kuulemma laukoi samanlaisia juttuja heilläkin – yhtenä päivänä se oli puuttunut K:n vaatetukseenkin (joka on kyllä siistiä) kysymällä, miksi ihmeessä K ei juuri sinä päivänä laittanut ylleen vaaleaa takkia. P:nkin toimia sisar kuulemma kyttäsi kaikella tavalla – ja esitteli koko ajan erikoisia kysymyksiään.

K oli kiihdyksissään, mies koetti veljellisesti rauhoitella häntä. Että koitettaisiin nyt kestää, voihan sille nätisti sanoa, jos ihan mahdottomaksi menee. Minä veikkasin, että tuskinpa nyt sentään mahdottomaksi – P sen sijaan kuittasi, että kun on olemassa mahdottomuuden käsite, niin sinne sisar yltää aivan varmasti.

Sisaren tullessa tupakalta olimme, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä P:n sisar keskeytti juttutuokiomme kysymällä, missä meidän makuuhuone on. Mies osoitti yhtä ovea, ja yllättäen tuo neiti Kyselijä käveli kamarin ovelle ja astui muitta mutkitta sisälle. Heti en viitsinyt lähteä katsomaan, että mitä ihmettä se siellä oikein touhuaa – mutta pian oli pakko. Kuului kaapinoven avaamisen ääni, ja pian P:n sisar huikkasi, että ”Teillähän on täällä ihan uusia petivaatesettejä, miks te ette käytä niitä? Kenen pyyhkeitä nämä on?”

Siinä vaiheessa minulle riitti. Ensinnäkään en pidä siitä, että vieras ihminen penkoo kaappejamme, ja toisekseen se kaapeille meneminen tai kaappien penkominen ei todellakaan ole kohteliasta niin valtakulttuurissa kuin romanikulttuurissakaan. Hemmetti sentään.

Nousin siis ylös mennäkseni huoneeseen, kun K vihaisena napsautti P:lle sormiaan, ja komensi tämän nousemaan ylös ja hakemaan siskonsa pois. Kun P nousi, eikä kuitenkaan heti lähtenyt huonetta kohden, K tasan tarkkaan hyppäsi raivoissaan ylös nojatuolista ja suorastaan raahasi P:n kamariin. Mentiin miehen kanssa ikään kuin katsomaan K:n perään, sillä sen temperamentti ja käyttäytyminen on kyllä tiedossa – nytkin se näytti olevan suorastaan räjähtämäisillään.

No, eihän siinä sitten muuta, kuin että K syyti suustaan aikamoisia solvauksia P:n sisarelle (juu, olihan ne sellaisia sanoja, että saavat kyllä ihan varmasti kenen tahansa korvat soimaan) ja käski minun näyttää, millä paikoilla ne pari petivaatesettiä  ja ne muutamat pyyhkeet olivat olleet. Tämän jälkeen K kädestä pitäen ohjasi P:n sisarta laittamaan tavarat paikoilleen, ja edelleen häntä melko rankasti nimitellen paasasi siitä, miten tällä ei ole mitään tapoja ja miten kenenkään kaapeille ei todellakaan ole tapana täälläpäin mennä, ellei siihen ole erikseen annettu lupaa. P:n sisarta hävetti huomattavasti, mutta K jatkoi aina vain.

Kun pyyhkeet ja petivaatesetit olivat paikoillaan, K raahasi sekä P:n että tämän sisaren olohuoneeseen, komensi molemmat istumaan, ja ryhtyi pitämään varsinaista puhetta. P:n sisaren K haukkui lyttyyn vielä pariin otteeseen. Mies totesi, että eiköhän se nyt jo riitä - eihän tässä mitään katastrofia ole tapahtunut. K myönteli, ettei toki olekaan – mutta kun asia tehdään riittävän selväksi, niin mitään katastrofia ei myöskään tule tapahtumaan. P erehtyi tirskahtamaan, olihan tilanne omalla tavallaan koominenkin. Tästä K kuitenkaan ei pitänyt, vaan riemastui entisestään, ja täten myös P sai haukuista osansa. K piti erityisen pahana sitä, ettei P ollut itse kylliksi puuttunut siskonsa tekemisiin vaikka se olisi ihan ensisijaisesti P:lle kuulunut – ei, sen sijaan K joutui ottamaan ohjat käsiinsä.

Annoimme K:n puhua vähän aikaa, kunnes mies sitten suorastaan repi veljensä tupakalle rauhoittumaan ja käski minun keittää lisää kahvia. Minähän keitin. Sisällä oli hiljaista, kunnes P alkoi vaihteeksi riidellä sisarelleen tämän käytöstavoista. Minä en viitsinyt heidän väliseen sanailuunsa puuttua, joten menin miesten seuraksi pihalle. Siellä K sitten edelleen vaahtosi äskeisestä minkä kerkesi. (Myöhemmin mies kertoikin, että oli ollut aika lähellä, etteikö K olisi ruvennut lätkimään P:tä ja tämän sisarta korville – hyvä siis, että tuo ”selkkaus” tapahtui meillä.)

Loppuaika sujuikin sitten ihan rauhallisesti, mutta tunnelma oli vähän lässähtänyt. Kovin kauaa ei mennyt, kun K ilmoitti, että heidän on nyt lähdettävä. Mentiin pihalle saattelemaan heitä, ja kuultiin, kuinka K vielä heidän autoon mennessäänkin läksytti kumpaakin naista. Tavallaan meitä huvitti, mutta tavallaan jo vähän säälittikin; K olisi todellakin voinut jo antaa asian olla, huh sentään…

Koska seputukseni eilisistä vieraista oli nyt näin pitkä, palailen varmaan vielä kirjoittelemaan tänne eilisen muista tapahtumista lisää.