Mies halusi eilen illalla tietää, miltä raskaana oleminen minusta tuntuu. Vastasin, että kaiken kaikkiaan mukavalta. Pidemmän hiljaisuuden jälkeen puhuin ajatuksistani hieman enemmänkin. Esimerkiksi siitä, että minusta tuntuu, että opin jatkuvasti uusia asioita itsestäni ja omista tunteistani. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten ollenkaan hallinnut omia tunteitani – kuin pikemminkin joku muu olisi käännellyt jotain nappeja mielensä mukaan saaden tunteeni kulkemaan melkoista vuoristorataa. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että se olen jälleen minä, joka niitä voin jollakin tavoin hallita. Toinen vaihtoehtohan voi tietysti olla se, että tunteet ovat tasaantuneet jonkin verran, ja niiden kanssa on oppinut olemaan, edes vähän paremmin.

Sitten arvuuteltiin, mahtaakohan tulokas olla poika vaiko tyttö. Jännä, miten sukupuolen selvittäminen alkaa päivä päivältä enemmän poltella meitä kumpaakin. Asia on kyllä kiinnostava muutenkin, mutta ihan käytännön asiat voisi sanoa yhdeksi syyksi sille, miksi tieto sukupuolesta kiinnostaa. Minusta tuntuu jostain syystä, että tulokas on tyttö. Aiemmin olin melko varma, että sieltä tulee poika. Paras kuitenkin odotella siihen rakenneultraan, josko asia siellä sitten selviäisi. Sukupuolen miettiminen voi kuulostaa jonkun mielestä typerältä – minusta tuo arpominen on tavallaan mukavaa.

Tänä aamuna piti katsella ”masuntynkää” ihan peilistä. Jostain syystä minun piti ihan tarkalleen nähdä, kuinka paljon – joka on vielä tässä vaiheessa vähän – maha onkaan kasvanut. No, onhan se kasvanut. Jonkin verran. Jos kulkisin joka päivä esimerkiksi kapeissa vekkihameissa, ei kellekään jäisi epäselväksi, olenko raskaana, vai enkö. Tosin eipä tätä pyöristymistä voi juuri muutenkaan olla huomaamatta, jos oikein tarkkana on. Olenhan sentään saanut peräti kaksi kommenttia raskaudesta, molemmat ihmisiltä, jotka eivät asiasta ole tienneet, vaan itse havaintojensa perusteella päätyneet lopputulokseen.

Tässä vaiheessa se ei tunnu minusta pahalta. Että joku huomaa raskauden. Herättää ainoastaan tiettyjä ristiriitaisia tunteita, jotka kumpuavat siitä, kun joku asia on samanaikaisesti toisessa kulttuurissa täysin luonnollinen ja toisessa kulttuurissa taas puheen (tai esittelyn) aiheena tabu.

Mitenköhän mahtaa mieli muuttua sitten, kun ”mahantaputtelijoita” ilmaantuu – jos siis ilmaantuu. Tässä vaiheessa ajattelen, että sellainen saattaisi tuntua jonkun rajan ylittämiseltä, ja etten välttämättä pitäisi siitä. Mutta saas nähdä, kaikki aikanaan.