Hohhoijakkaa. Viime yö sujui hieman rauhattomasti, joten tässä kieltämättä odottaa kellon eteenpäin kulkemista – tässä vaiheessa iltaa kun ei kuitenkaan vielä viitsi mennä nukkumaan. Niin, meille yllättäen yövieraaksi tuodun pikkupojan osalta viime yö sujui varsin mallikkaasti, ja poika uinaili aamuun saakka kuin enkeli konsanaan. Olisipa vain pojan äitikin ymmärtänyt antaa meille yörauhan. Hän kun nimittäin sai jostain päähänsä soitella meille useampaan otteeseen öiseen aikaan – humalassa. No, aluksi me hänelle vastailtiinkin. Pikaisesti kerrottiin, että kaikki edelleen ok – poika on syönyt, käynyt pesulla ja uinailee nyt, kuten suurin osa ihmisistä siihen aikaan yleensä muutenkin. Pojan äiti olisi halunnut kertoilla hauskasta illastaan enemmänkin, mutta sovittiin, että puhutaan lisää ”sitten huomenna”, kun hän hakee pojan. Tietysti niitä soittoja sitten tuli enemmän kuin vain se yksi – ja loppu viimein laitettiin puhelimet äänettömälle, eikä enää ennen aamua suostuttu vastaamaan.

Tietysti tuossa kohtaa tuli mieleen, toimittiinkohan me nyt sitten puolestamme ihan oikein.  En tiedä, ehkäpä emme. Mutta tokihan sitä kuitenkin nukkua haluttiin, mekin.

Pojan äidistä ei sitten kuulunut mitään ennen puoltapäivää, jolloin hän soitti kysyäkseen, onko kaikki kunnossa ja kuten pitää. Kaikkihan oli toki kunnossa, mainitsin siinä puhelun aikana vain sitten tuosta yöllisestä soittelusta ja siitä, että toki tästä yökyläilystä olisi voinut ilmoittaa etukäteen. Pojan äiti myönteli, sanoi tulevansa hakemaan pojan parin tunnin päästä.

Kuten hän sitten tulikin. Keittelin siinä pullakahvit meille kaikille, ja kahvien jälkeen mies lähti sitten pihalle katsomaan naapurin uutta autoa, ja otti pojan mukaan. Hyvä – sillä aikaahan minä sain sopivan tilaisuuden keskustella tämän tuttavamme kanssa. Mietin, kuinka aloittaisin keskustelun – enhän minä varmastikaan ole mikään puhumaan siitä, miten asiat lasten kanssa pitäisi hoitaa, omakin kun on vasta maailmaan tulollaan.

Kuinka ollakaan, nainen sitten itse aloitti kysymällä, että tosiaanko hän oli soitellut tänne yöllä – hän kun ei itse muistanut asiasta yhtään mitään. Naurahdin, vaikka minua ei oikeastaan naurattanutkaan. Totesin sitten vain, että kyllähän niitä puheluita tuli useampia, ja sitten lopussa me ei enää vastattu, koska muuten koko yö olisi mennyt puhelimen ääressä. Siirryttiin sitten sujuvasti muihin aiheisiin, kerroin, että kaikki on täällä muuten mennyt hyvin ja luettelin ne samat asiat, mitkä olin jo aiemminkin kertonut; poika on syönyt meillä eilen päivällistä sekä iltapalaa, käynyt pesulla ja nukkunut yönsä hyvin, tuntunut ihan viihtyvänkin, syönyt aamupalaa – ja kaikki sujui jokseenkin probleemitta.

Nainen oli hyvillään, kysäisi sitten, että eikö hän tosiaan ollut muistanut pakata pojalle mukaan vaihtovaatteita tai yövaatteita. Katsoin naista kummastuneena; eihän pojalla edes ollut tänne tullessaan minkäänlaista reppua tai kassia mukana – niin, että kyllä hän tosiaan oli tainnut unohtaa. Ääneen sanoin vain, että niin oli tainnut käydä. Nainen oli hetken hiljaa ja alkoi sitten pulputtamaan, miten kova krapula hänellä on ja miten hauskaa hänellä oli eilisiltana ollut. Meistä oli kuulemma ollut suuri apu – hän kun oli tavannut aivan mielettömän kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa olisi juttua voinut jatkaa pidemmänkin aikaa. Kai me voisimme pojan joskus toistekin tänne ottaa?

Totesin, että totta kai voidaan ottaa, mutta että ensi kerralla olisi suotavaa, että näistä asioista puhuttaisiin etukäteen. Poika on tosi tervetullut tänne ihan vaikka yökyläänkin, eli ei siinä mitään, mutta olisi aina parempi, jos näihin kyläilyihin voitaisiin ikään kuin varustautua ennalta. Silloin ei meidänkään tarvitsisi olla niin sormi suussa, että jaa no, mitäs tässä nyt. Mainitsin myös, että ei tuo välttämättä ole pojankaan kannalta kovin mukavaa. Tässä kohtaa nainen huitaisi kädellään ja naureskeli, että ei se mitään haittaa vaikka tällaisia yllätyksiä pojalle sattuisikin, ”kun se on niin tottunut tähän.” Ahaa. No, mikäs siinä sitten.

Koetin siinä hienovaraisesti mainita parista muustakin asiasta, jotka naisen olisi minusta ollut hyvinkin syytä ottaa kuuleviin korviinsa, mutta nainen kuittasi nekin tyyliin ”Hällä väliä – poika on niin tottunut tähän.” Päätin sitten jättää keskusteluyritykset aihetta koskien kokonaan pois – tilannehan oli vähän sama, kuin olisi seinälle puhunut. Yhtä paljon tuttavani minua kuunteli ja minun sanoistani välitti. Ja kuten sanottu, en todellakaan yritä olla mikään kävelevä asiantuntija lasten suhteen – mutta hyvänen aika sentään, siltikin.

No joo. Jonkin ajan kuluttua mies sitten tuli poika vanavedessään sisälle, ja reipas yövieraamme lähti äiteineen kaiketikin kotia kohti. Poika tuntui lähtiessäkin olevan iloisella mielellä, että hyvä niin. Minua kyllä mietityttää edelleen pojan äidin suhtautuminen tiettyihin asioihin, mutta eipä niitä asenteita parin kahvikupillisen aikana ehditä kovinkaan paljoa pohtimaan.

Pakkasta on pidellyt koko päivän kymmenisen astetta, mutta tuolla tuulessa ne pakkasasteet taitavat varmasti kohota jonkin verran. Koiraamme moinen ei tunnu kuitenkaan haittaavan – sehän suorastaan rakastaa lunta. Lenkillä käydessämme koira heittäytyy lumihankeen ja piehtaroi siellä – eikä sitä meinaa saada liikkeelle juuri millään. Päänsäkin se saattaa työntää umpihankeen, ja möyriä lumessa kuin myyrä konsanaan. Niin, koira tarkenee – minä taas en tunnu tarkenevan millään, vaikka pitäisin päälläni millaisia varusteita. Mahdetaan olla huvittavan näköinen parivaljakko välistä.

Tänään olen tuskaillut parin Kelan paperin kanssa ja todennut, että ne papereissa olevat kysymykset olisi tietysti voinut laittaa yksinkertaisempaankin muotoon silloin, kun noita papereita on nykyiseen muotoonsa oltu tekemässä. No, mutta ne on nyt täytetty – joten se siitä, onneksi.

Nyt ei kai sitten muuta, kun nautitaan rauhallisesta koti-illasta…