Tänään tuli realismi taloon. Nimittäin, mitä ihmettä minä oikein taas kuvittelin kirjoittaessani eilen, että ”Huomenna varsinainen järjestelyurakka etenee aimo harppauksen eteenpäin.” Hulluko minä olen? Kenties tyhmä? Tai ehkäpä molempia? Kaavailemaani ”aimo harppausta” ei todellakaan otettu, tai ei se ainakaan siltä tunnu saati sitten, että siltä edes näyttäisi. (Moinen illuusio taitaisikin olla paikallaan.)

Totta kai minä sain tehtyä yhtä sun toista, mutta kuulkaas, tuo vaatesäkkien, verhosäkkien yms. pehmoisten säkkien purkaminen onkin yllättävän pitkällistä touhua. Puhumattakaan sitten siitä, kun ne purkamansa vaatteet, liinavaatteet sun muut kuitenkin haluaa laitella paikoilleen nätisti.

En minä tietenkään niin tyhmä ollut, että olisin kuvitellut vain ottavani nuo kaikki pehmoiset asiat säkeistä ja heittäväni ne kaappeihin. En, en. Mutta täytyy kyllä sanoa, etten minä näemmä kovin realistinenkaan ollut, joka kaiketi johtuu siitä, että edellisestä muutosta on kuitenkin jonkin verran aikaa. Äkkiäkös siinä sitten sortuu moisiin harhakuvitelmiin asioiden joutuisasta etenemisestä.

Päivän tulos oli se, että sain täydennettyä sekä vaatehuonetta että vaatekaappeja – ja tulin tosiaankin siihen tulokseen, että varsinaista vaatetilaa on aivan liian vähäsen. Se lipasto on todellakin ostettava, jos mieleni tekee säilöä vaatteet kaappeihin suhteellisen siististi.

Yhdeksi päivän tulokseksi voisi nimetä myös sen, että onnistuin jopa olemaan hermostumatta, vaikkakin vain vaivoin. Koiramme nimittäin aloitti hätääntyneen kitinänsä heti aamulenkin jälkeen, vaikeni välillä ehkä noin viideksi minuutiksi, ja aloitti sitten uudelleen. Vasta miehen tultua töistä ja meidän kaikkien (koira myös) pakkautuessa autoon kauppareissuja sun muita varten, koira lopetti levottoman uikutuksensa. Ymmärränhän minä, että se on ihmeissään, mutta voi minun hermoparkojani, siltikin. Jos jollakulla on vinkkejä koiran rauhoitteluun, niin niitä saa aivan mieluusti antaa niin paljon, kuin vain sielu sietää!

Tulin myös kaivelleeksi silitysrautaa, eikä sitä löytynyt sitten yhtään mistään. Hermostuin jo; onko tässä onnistuttu hukkaamaan se turkasen rauta ikään kuin noin muuton kunniaksi. Sitten mieleeni tuli, että rauta on varmaankin ollut niiden muutamien tavaroiden joukossa siellä mummoni kaapissa – ja siten jäänyt sinne. Päätin, että niin on oltava, ja otin jo valmiiksi huomista varten esille ne verhot, jotka aion sitten huomenissa silittämisen jälkeen laitella ikkunoihin. Samaan syssyyn katselin esille myös joululiinoja, joita tietysti myös ”ripottelen” pöydille, jotta päästään oikeaan tunnelmaan.

Päivän huomio asunnon suhteen oli puolestaan se, että siivouskomeron muovihyllyt eivät todellakaan kestä mitään pesuainepurkkien niille laittamista. Lähempi tarkastelu osoitti, että hyllyt olivat osin ikään kuin repeytyneet, ja että ne alkoivat hetimmiten repeytyä lisää, kun vain uskalsinkin kokeilla pesuaineiden niille laittamista. Haittaako se jotain, jos hyllyt eivät ole niin nätit, puuskahti mies, mutta tajusi asian havainnollistettuani sen hänelle oikein kädestä pitäen. Mitä tuollaisilla hyllyillä oikeastaan tekee, puuskahdin minä. Siinä taas tulos vääränlaisesta säästämisestä, puuskahti isäni, ja käski tekemään asiasta vikailmoituksen.

Ja minähän tein. Valitin samalla tuosta vessan peilikaapin lampun suojakuvustakin, tai mikä se nyt tosiaan lieneekään. Vikailmoitus piti papereiden mukaan tehdä netin kautta, joten minähän tein – mutta saapa nähdä, milloin sieltä tosiaankin tulee joku katsomaan noita juttuja. Edellisessä taloyhtiössä asuessamme tein vikailmoituksen netin kautta, mutta kas: ketään ei näkynyt, eikä niitä vikoja tullut korjaamaan yhtään kukaan. Että täytyy toivoa, että joku tässä taloyhtiössä tulisi – tai sitten minä menen käymään siellä ihan paikan päällä juttelemassa tekemästäni vikailmoituksesta.

”Törmäsin” koko päivän aikana vain yhteen naapuriin, ja sekin tervehti iloisesti. Naapurin romanit nähtiin kaukaa, mutta siinä olin itse sen verran touhukkaalla päällä, ettei olisi tullut mieleenikään ryhtyä mihinkään rupattelutuokioon kenenkään kanssa, edes noin niin kuin tauon merkeissä. Heh. Meille on jo selvinnyt, keitä he tarkalleen ottaen oikein ovat – tai sanotaanko, että minä tiedän suhteellisen hyvin kyseisen perheen, ja mies tietää sitten jonkin verran paremmin. En voi sanoa, että tieto olisi jotenkin lisännyt innostustamme asiaa kohtaan – mutta, koetetaan nyt vain sopeutua ja suhtautua asiaan niin positiivisesti, kuin voidaan. Pakkoko sitä on tekemisissä olla, jos siltä tuntuu.

Myös tänään vierailimme mummoni luona. Mummo sitten kyseli, että jokos ollaan päästy tuossa järjestelyhommassa alulle, ja minä siinä sitten vastasin, että juu, ollaanhan tuota. Mummo halusi tietää lisää, ja niinpä minä kerroin, mitä olin tänä päivänä saanut aikaiseksi. Olisin ehkä kuvitellut, että mummo olisi joko ollut hiljaa tai sanonut edes jotain, mutta sen sijaan se alkoikin valittaa siitä, miten teemme kaiken ihan väärässä järjestyksessä. ”Ensin kaikki isot huonekalut tarkasti paikoilleen, kyllä ne liinavaatteet ja muut pysyvät niissä säkeissä.” Yritin siinä tietysti sitten selittää, että kyllähän sen asian voisi noinkin hoitaa, mutta kun meillä noita säkkejä, laatikoita ja pussukoita on sen verran, että ne vievät oleellista tilaa asunnosta. Niinpä ne onkin syytä raivata pois tieltä aivan ensiksi, ja vasta sitten ryhtyä miettimään huonekalujen järjestystä. Mummo suipisti hieman paheksuvasti suutaan, muttei sanonut mitään. No, eiköhän hänkin vielä näe, että ihan hyvä tästä tulee, vaikka ei hänen mieleisessään järjestyksessä hommaa hoidetakaan.

Katseltiin samalla mummolle tullutta huonekaluliikkeen mainosta, jossa oli esillä ruokaryhmiä. Puheltiin miehen kanssa keskenämme, että pöytä on varmaan jossain vaiheessa vaihdettava, koska nykyinen lasikantinen saattaa muuttua vaaralliseksi siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa kasvaa. Mummo kuunteli keskusteluamme vaiti, mutta tokaisi sitten hieman äkäisesti, että ensimmäiseen kimppakämppäänsä muuttanut serkkutyttöni oli sen kämppiksensä kanssa ostanut puoliksi muutamalla kympillä pöytäkaluston kirppikseltä – miksi mekin emme voi tehdä niin sen sijaan, että tuhlaamme huikeita summia rahaa. Harmi vain, että vaikka olen kuinka koettanut aina välistä kierrellä kirppiksiä, mitään oikeasti EHJÄÄ pöytäkalustoa ei ole sattunut kohdalle – ja onhan se kyllä niinkin, että uusi on aina uusi. Mitenkään käytettyäkään väheksymättä.

Olen muuten tainnut unohtaa kertoa, että se ystäväni asia kääntyikin sitten parhain päin: hän kävi lääkärissä, ja tällä kertaa lääkäri oli tehnyt suunnilleen kaikki mahdolliset tutkimukset. Kyllähän se sikiö oli siellä ollut ihan hengissä, ja kokokin oli vastannut niitä viikkoja, kuin pitikin. Lääkäri oli kuulemma haukkunut sen toisen lääkärin aivan maanrakoon ja ollut kuohuksissaan siitä, miten ihmeessä tämä oli ollut noin huolimaton. Jaa-a, hyvä, että kaikki oli hyvin – täytyy sanoa, että olen ihan oikeasti helpottunut ystäväni puolesta. Ehdin jo pelätä pahinta, minäkin. Tällainen kriisinkehittäjä kun omien asioideni kohdalla ainakin tuppaan välistä olemaan.

Nyt taidan ruveta asettumaan yöpuulle, jospa tämä kovasti potkiva vauvakin asettuisi sen verran, että antaisi minun nukkua. Niin että hyvää yötä!