Tänään oli sitten vihdoin ja viimein Se Suuri Päivä, jota olen tässä odottanut innolla ja jännityksellä vaikka kuinka kauan aikaa. Ehkä vähän hermoillutkin, kuten valitettavasti tapoihini kuuluu. Tänäänhän minulla oli siis se rakenneultra; odotin siis sekä saavani kuulla, että kaikki on kunnossa tähän mennessä ja saavani mahdollisesti tietää myös vauvan sukupuolen.

Aika äitiyspoliklinikalle oli laitettu kello kahdeksaksi, ja minun piti kävellä perille. Aikaa kävelemiseen sai varata jonkin verran, koska täällä meinaa paikoin olla aika liukastakin… Tietysti pääsin sitten perille telomatta itseäni, kunhan vain aikani jaksoin luistella sitkeästi eteenpäin. Hyvinhän se kävi, vaikka välillä meinasi vähän keittää moisen taivaltamisen kanssa. Heh.

Polilla ne sitten keräsivät aluksi neuvolakortit kaikilta sinne tulleilta, ja melkein heti sainkin sitten käteeni jonkun mapin ja minut ohjattiin synnytysosaston puolelle. Siellä sitten oli vastassa hoitaja, joka rakenneultran teki.

Sanoin sitten siinä heti alussa, että lapsen sukupuolen saa kertoa, jos vain näkyy. Lupasi kertoa. Aluksi katseltiin tarkasti eri kohtia; kaikki näytti olevan kunnossa. Hoitaja kehui aortan kaarta kauniiksi, samaa sanoi selkärangasta. Pikkuaivotkin näkyivät hyvin, ja hyvältä näytti.

Sitten alettiin ottamaan mittoja. Jossain vaiheessa sain pidätellä nauruani, kun hoitaja alkoi leperrellä ultraäänen kautta näkyvälle vauvalle tyyliin ”Voi kun tinä pyölit tiellä niin kauheatti etten minä ollenkaan meinaa pyttyä ottamaan tinutta mittoja.” Parempi tietysti noin, kuin että olis ollut pahantuulinen ja hapan – sellaisiakin ihmisiä kun tuolta alalta löytyy.

Oli muuten aika jännää nähdä välistä vauvan potkivan ja nyrkkeilevän kovastikin ja samalla tunteakin potkuja. Nauratti jo sekin itsessään – näettehän, aamuni oli varsin iloinen. Pään mittaa hoitaja otti useamman kerran, jotta sai varmasti laskettua kaikki mahdollisimman tarkasti. Ihan normaali se päänmittakin sitten oli, hyvä niin.